Aqua-Web

^Tekeminen auttaa unohtamaan surullisetkin asiat, mutta henkenkin kun on paikallaan ja miettii asioita niin muistot palaavat. Osaan samaistua täysin.

Miesystävä jätti minut pari-kolme viikkoa sitten, kun sanoin sille suutuspäissäni pahasti, pyysin anteeksi. En saanut.
Olen ollut järkyttynyt, enkä pysty käsittämään mitä tapahtui ja miksen saanut anteeksi. Pyysin saada toisen mahdollisuuden. En saanut. Selitykseksi sain vain sen, että niin nyt vain on.
Ja minä annoin sille kaikki sen tyhmät teot anteeksi.
Tasan eivät mene nallekarkit...

Siitä, että jouduin lopettamaan toisen haarniskamonneistani, sille oli tullut ilmeisesti uimarakon tulehdus ja se kieppui vedessä ja hengitti todella vaivalloisesti ja lopuksi se lähti ajaitumaan liikkumatta ja värittömänä virran mukana, joten näin parhaaksi lopettaa kalan kärsimykset, mutta silti olen surullinen sen kohtalosti, kun olin jo ehtinyt kiintyä siihen vaikka ei se mulla kovin kauaa ehtinyt olla edes.

Lähden kohta sairaalaan, jossa läheinen ihminen elää viimeisiä hetkiään vaikean sairauden kohdattua. Otan läppärin mukaan ja soitan hänelle hänen lempiyhtyeensä musiikkia. Vaikka hän ei puhetta enää ymmärtäisi, lempimusiikki voi saada hänet tuntemaan hyviä asioita. Tuntuu niin epäreilulta, että ihminen, joka on saanut vaikeuksien jälkeen elämänsä järjestykseen, ei saanut nauttia hyvästä elämästä tämän pitempään. Suru on myös suuri etenkin hänen lastensa puolesta, jotka ovat minun sisarpuoliani.

^ 22.12.2012 tuli lopulta suruviesti. Muutaman hieman paremman päivän jälkeen voimat olivat loppuneet. Toisaalta on helpottunut olo hänen puolestaan ettei taistelu jatkunut tämän pidempään, koska parannusta ei ollut tiedossa, ja hän oli nukahtanut rauhallisesti ja pääsi jouluksi parempaan paikkaan. Edellisenä iltana kävin viimeisen kerran häntä tervehtimässä ja hän jaksoi vielä huolehtia etten vaan loukkaannu kun hän on niin väsynyt ettei jaksa jutella. Lähtiessäni hänen viimeiset sanansa olivat: "Kyllä me vielä nähdään, ihan varmasti nähdään". Niin, toivottavasti jossain ja joskus...

Syvä osaan ottoni läheisesi menehtymisen vuoksi.
Voimia jaksamiseen tästä eteenpäin ja oikeen rauhallista joulua.

Pienen Arttu pojan kohtalosta...Aivan järkyttävää...
Sanattomaksi vetää enkä voi muuta toivoa kun voimaa ja jaksamista Artun perheelle ja sukulaisille...

Ja kaikille läheisensä menettäneille....

Kiitos osanotoista. Kaikkein raskainta minulle on nyt nähdä hänen lastensa suru. Huomenna äidin luona katsomme valokuvia ja tippa on ihan varmasti silmässä. On myös paljon hauskoja muistoja hänestä. Esimerkiksi se, kun hän halusi ratsastaa entisellä isolla ponillani eikä saanut sitä liikkumaan. Minä sitten lähdin kävelemään ja juoksemaan ponin edellä ja se seurasi minua ympäri kenttää, mutkitellen samat kuviot kuin minä. Hän sanoi ylpeänä, että katsokaa, kuinka hän ihan itse ohjaa hevosta. Se oli niin lapsenomaista riemua aikuiselta mieheltä ja niin tunnusomaista hänelle. Ei sitä mielikuvaa raaskinut rikkoa.

Arttu-pojan läheisille paljon voimia suureen suruun. Vaikka uutinen oli järkyttävä, varmaan parempi että kohtalo selvisi ennen joulua, epätietoisuus on myös kestämätöntä.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Jouduin laittamaan ilmoituksen narttukissastamme apulaan, eivät tulee enää porukassa toimeen, kahden kollin kanssa. Itku tuli, vaikka tämä oli vasta ilmoitus, ei edes vielä kyselyitä tai mitään ole vielä tullut, tuntuu ihan kamalalta

Otan osaa Cassie_86

Esim meilläkin 3 kissaa jotka onneksi kyllä tulee toimeen keskenään.
Vanhin noista kissoistamme on jo lähemmäs 15 vuotias, joka on mun kanssa kokenut monia seikkailuja, ja voin sanoa että on pahempi paikka mulle sittenkun tästä kolliherrasta aika jättää, kuin vaikka lähiomaisen kuolema. Jonka senkin olen kokenut

Mutta sitten omaan päivän harmitukseen
Sain tosiaan uuden JuTa akvaarioni, joka on siis 150x59x60cm kokoinen=n.530L

Mutta tajusin juuri että eihän sinne menekkään vettä kuin noin vajaa 485L karkeasti laskien, koska nuo valmistajan ilmoittamat mitat ovat ulkomittoja
Nämä litramäärät nettikauppojen sivuilla ei ilmoitakkaan altaan vesimäärää prkl Menin halpaan.
Jos olisin tiennyt, olisin ostanut isomman...

Ja kaiken lisäksi laseissa muutamia naarmuja jo valmiiksi.
Eikä nuo ole voineet tulla kuljetuksesta koska ovat sisäpuolella
Niin mun tuuria. Ja valmistajan kanssa juuri kasvokkain juteltiin kun altaan hain, ja sanoi ettei pitäisi naarmuja olla. Voi näitä maanantai päiviä...

Jos sinulle on sanottu, ettei naarmuja tms. ei ole, niin uskoisin, että valmistaja voisi vielä suostua vaihtamaan altaan isompaan? Kysyvä ei tieltä eksy.

Noniin. Sovittiin valmistajan kanssa että pidän tämän altaan sittenkin itselläni. Lupasi tulla jalustan hinnassa vähän vastaan:)
Vaihto isompaankin olisi onnistunut. mutta nyt ei anna kukkaro periksi kun sitten olisi jalusta maksanut enemmän.
Sain näin nykyisen paketin vähän edullisemmin. Toivottavasti saan vain mielenrauhan noista naarmuista. Koska tiedän että ne siellä on. Ja toivotaan etteivät hypi silmille kun altaaseen tulee vesi ja valo. Korostuuko vai häipyykö naarmut noiden vaikutuksesta jää nähtäväksi...

Kannattaa miettiä laittaako taakse naarmuisimman kohdan. Ja itse ostin käytetyn akvan, jossa oli myyjän mukaan naarmu tai pari. Katsottiin. Pelkäsin, että hyppii silmille. Nyttemmin en huomaa naarmun naarmua siellä ja tietty kyykkyasento ja tietty valokulma näyttää naarmun. Pääasia, ettei myöskään kestävyyteen ole sillä vaikutusta. Hieno on akva, jonka ostin, joten ei kaduta.

Kiitos tuesta ihis81!
Pitäisi varmaan olla iloinen, kun nyt vaikuttaisi, että kissalle olisi löytymässä hyvä koti, johon myös sopii pitempi koeaika puolin ja toisin. Itkenyt olen raskaasti koko päivän, vaikka vasta ollaan sopimassa päivää jolloin kissaa tullaan katsomaan ja keskustelemaan mahdollisesta kodin vaihdosta, jopa mieheni joka ei ole todellakaan kissaihminen, eläinrakas kylläkin, itki kanssani pari wc-paperirullaa märäksi. Pitää kohta vaihtaa nessuun kun nahka palaa nenästä Onko teistä outoa/hullua tehdä kirjallinen sopimus koeajasta, kissa on maatiainen jolla ei ole rahallista arvoa vain tunnepuolella, ettei kissaa saa mahdollisten ongelmien tullen luovuttaa kolmansille osapuolille tai lopettaa näistä syistä, vaan kissa palautuisi tällöin minulle? Sopimukseen voisi sopia yhdessä, esim. koeajan pituus yms. minulle tärkeää? Tästä oli sähköpostissa puhetta, mutta mieltäni rauhoittaisi, kun olisi myös mustaa valkoisella.

Kissahan on kuin perheenjäsen, ei sitä minne vaan voi noin vain antaa.
Itse tekisin noin jos olisi sama tilanne edessä.

Itseasiassa hyvä idea toi kirjallinen sopimus mielestäni.
Eikö se pois annettava kissa tullut toimeen kahden muun kanssa, vai eivätkö ne kaksi kissaa sietäneet tuota narttukissaa? Vai miten päin tuo meni?
Meille mahtuu jos ei meinaa mistään kotia saada On vaan turhan pitkä matka...
Nämä meidän rötkäleet on säyseää poppoota. Ei koskaan mitään kahinoita keskenään tai muiden eläimien kanssa.
Jopa meidän kanin kanssa leikkii tämä pienin. Muut painelee kania karkuun, vaikka ovat 2x isompia,

Narttu on syntynyt kotipaikallani maalla v.-02 ja asui äitini kanssa kesään 06 siellä, sen jälkeen äiti muutti kaupunkiin asuntoon jossa ovat lemmikin kiellettyjä. Ainut vaihtoehto oli että narttu muuttaa meille, minulla oli tuolloin valmiiksi jo 3 ja 4 vuotiaat kollikissat. Jo pelkkä tutustuminen alussa oli tosi vaikeaa, kollit lähestyivät ystävällisin elkein, mutta narttu hyökkäsi heti päälle. Ensimmäiset 2 kuukautta kissa asui sitten melkeen saunassa kun sinne kollit eivät menneet häiritsemään. Yhteenottoja on ollut pitkin yhdessä asumista ja toisena ongelmana on se ettei narttu suostu tekemään isompaa asiaa astiaan, jos jompi kumpi kolleista on kerennyt ensin virtsata sinne. Meillä on useampi astia ja siilaan hiekasta paakut pois 2 krt. päivässä ja ulosteet vedän vessasta heti, mutta monesti kakka on astian vieressä silti, jos katson vierestä ja "komennan" narttu tekee astialle. Nyt tappelut öisin ovat alkaneet valvottaa miestäni, joka odottaa pääsyä selkäleikkaukseen ja nukkuu muutenkin huonosti kipujen takia
Ja mietin sitäkin onko oikein nartulle asua muiden kissojen kanssa, joista se ei selvästi pidä, ainoana kissana se olisi varmaan onnellisempi Ikääkin kun on 10-vuotta, rauhalliset kotiolot voisivat olla parempi ratkaisu. Oma itsekkyys nostaa päätään raatavan ikävän muodossa, jo etukäteen, mutta toivon, että kaikki kääntyisi parhain päin..

Olen erittäin omalaatuinen ja omituinen persoona. Olen nyt lukiossa löytänyt erittäin tärkeän henkilön, tämä poika on syntymästään asti potenut harvinaislaatuisen kovaa putkinäön tapaista ongelmaa, Kelakin luokittelee sokeaksi. Olemme ERITTÄIN läheiset, ei ole ikinä ollut näin mahtavaa ja tärkeää kaveria.

Bromance, kuten amerikassa sanotaan. Joku voisi väittää ettei puolessa vuodessa voi tulla näin vahvaa sidettä, siis kyseessähän EI ole mitään seksuaalista. Olemme vain kuin veljekset, kaikki jaetaan ja kaikki tehdään yhdessä jos mahdollista.

Jatketaan eteenpäin. Ensinnäkin, poika on enemmän ruotsinkielinen kuin suomenkielinen, ja harjoittelee parhaillaan para-olympialaisiin hiihtoa. Oli nytkin pe-su leirillä treenauksessa. Perjantaina huomasin koulussa, miten orpo olo oli ilman tätä henkilöä, vaikka tyttökaveri ja muut olivatkin paikalla. Missään yhteyksissä ei voitu periaatteessa olla, koska aikataulunsa oli niin tiukka. Viesteihin vastasi parin-kolmen tunnin viiveellä.

Tänään sitten voitiin kunnolla jutella taas, hehkutti kovasti miten voisi käydä Vuokatissa kahden viikon "leireillä", päivällä treenit ja illalla opiskelu. No, se menisi joten kuten, mutta toinen vaihtoehto olisi että bro lähtisi RUOTSIIN. SIIS EIH. TOO MUCH WATER BETWEEN!!!! Jos oma veli lähtisi, ei se tuntuisi missään. Mutta eihän sitä voi kuin kirjoittaa takaisin että "tee kuten haluat, mieti miten itse tykkäät" tyyny suussa ja läjä paperia lattialla märkänä.

Pyysi siis mukaan Vuokattiin, saisi varmaan järjestettyä mut avustajan pestiin, mutta ei. Vähän menee hölmöksi. Sehän on ihan toisella puolella planeettaa!

Nyt sitten en saa unta, pelkään että "eroamme ikiajoiksi". Ei ole IKINÄ ollut KETÄÄN näin hyvää kaveria. Pelkästään jo nyt vapaa-ajan yhdessäolo on ERITTÄIN vähäistä, johtuen siitä että Hän liikkuu junalla kouluun ja illalla takaisin kotikunnalleen. Lisäksi karmii, että ajatus hyppää päähän kun näen tyypin huomenna. SIIS ÄÄH, ei saisi olla näin traaginen, mutta kun on herkkä niin on. ÄRSYTTÄÄ. Mitä jos ajatukset karkaa oppitunnilla? Ei voi näyttää mitään, muuten Bro tajuaa mistä kiikastaa eikä osaa miettiä omaa parastaan.

Siis ei kiva. Erittäin ahdistunut ja orpo olo, jos vaikka saisi unen päästä kiinni.

Pahoittelut, johonkin oli pakko vuotaa, eihän tätä ketjua kukaan edes lue. Tuli jo pelkästään tästä sormenpäillä näpyttelystä hitusen parempi mieli.

MA7xGE,

mä ymmärrän sua. Mulla oli yks ystävä, joka tuntui ihan siskolta. Tehtiin paljon yhdessä ja Jenski aidosti ymmärsi mua. Lenkkeiltiin, naurettiin ja avauduttiin syvällisemmistäkin asioista toisillemme, mutta sitten se loppu. Jenskillä oli niin kiire harrastuksen, futis, kanssa, että meidän ystävyys jäi. Tuntuhan se aivan todella pahalle. Muutenkin oli aika v*ttumainen syksy sillon, joten masennuin. Nyt voin kuitenkin todeta, että nykyään ollaan taas ystäviä. Meillä oli vaan semmonen vuoden "ero". Ei ystävyys oo samanlaista enää, koska lukio vie mun aikaa ja en asu enää samassa paikassa, mutta luotan siihen muijaan edelleen ja se on mulle tosi tärkeä.

Sun täytyy sanoa suoraan, että sun mielestä olis kurjaa, jos henkilö muuttaisi Ruotsiin. Ihan varmaan senkin tulis sua ikävä. Muista kuitenkin, että mitä tapahtuukaan, niin oo sen ystävän tukena.


Mulla on tosiaan tämmösiä "masennuskausia". Lähisuvussa on kaikenlaista mielenterveys ongelmaa (skitsofrenia, masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, theory of mind-oireyhtymä) ja hieman pelottaakin, että mitäs jos sairastuu itse vakavammin. Näistä omista kausista pääsen kyllä yli, mutta näkyyhän tää numeroissa. Joskus sitä on vaan niin väsynyt ja ahdistunut, että unohtuu seuraamaan auki olevaa hanaa eikä jaksa siirtää käsiä veden alle. Suurinpia ahdistuksen tuojia elämässä on koulu ja omat ja toisten tavoitteet. Olen aina ollu "kiltti tyttö", vaikkakin karjun vanhemmilleni säännöllisin väliajoin. Tämä kiltteys on aiheuttanut sen, että multa odotetaan tiettyä käyttäytymistä, joka on ehkä sopinut mulle sillon 4v sitten. Nykyään en enää ole samalainen, mutta en voi olla täysin oma itseni, koska se ei sopisi perheen ja kavereiden odotuksiin. Koulu aiheuttaa päänvaivaa. Kirjaimellisesti. Sitä pään säryn määrää, kun on päivän istunut päätteen edessä tehden muistiinpanoja. (kuulumme näihin moderneihin lukioihin, joissa joka opiskelijalla on oma läpsykkä opiskelun tukena. v*tut. haittaa siitä vain on) Tulevaisuus pelottaa, koska masentelun takia numerot pissii. Okei, todistuksen numerot on 8-10, mutta kuitenkin ahdistaa. Olin hiihtolomaa edeltävän viikon sairaslomalla influenssan takia ja nyt aivan jäljessä opiskelussa. Tämä tuo lisää ahdisteltavaa ja ahdistuksenpyörä pyörii...

Kissan tarina sai päätöksen torstaina. Pipsa jäi meille kuitenkin kun tilanne rauhoittui alkutalven jälkeen. Nyt torstaina tulin töistä ja aloin touhuamaan kotitöitä, hetken päästä aloin katsoa Pipsaa tarkemmin, oli vaisu ja voimaton. Myöhemmin illasta takajalat olivat voimatomat ja kissalla selviä kipuja. Arvelin jo silloin, että nyt lähdetään viimeisen kerran eläinlääkäriin. Lääkäri totesi Pipsalla olevan massiivisen veritulpan, josta johtui takajalkojen voimatomuus, samantien lääkäri antoi nukutuspiikin, jotta tuskat loppuisivat ja hetken päästä lopetusruiskeen..
Elokuun 28. päivä olisi tullut 12 yhteistä vuotta täyteen. Taas sai huomata miten haurasta elämä on ja miten äkkiä sairaus voi iskeä, mutta päällimmäiseksi jäi hyvät muistot ja helpotus siitä että nyt oli oikea hetki Pipsan lähteä..
Nyt kollipojat etsivät tytteliä ympäri asuntoa ja itseä itkettää.. Mutta eläinten kanssa tähänkin pitää asennoitua, tämä on edessä jossain välissä. Nyt lähtö oli onneksi suht. nopea ja ratkaisu lopettamisesta oli helppo järjellä ajateltuna, mieli on asia erikseen

Hän oli yön aikana siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Ei ehkä surullista, mutta haikeata ainakin. Pienempänä AW tuntui niin suurelta ja mahtavalta yhteisöltä, mutta nykyään kun tätä menoa katsoo niin tuntuu kuin olisi äkillisesti herännyt surkeaan todellisuuteen. Foorumi ei ole tällä hetkellä loistossaan, eikä vanha kunnon Deicidekään ole enää provosoitumassa.

Älkää hyvät ihmiset missään nimessä syökö näkkileipää tai muutakaan teräviä murusia sisältäviä ruokia sängyssänne. Varsinkaan jos taipumuksena on kylvää ruoka ympäri lakanoita.
Täällä saan ilmaista ihokuorintaa ja nypin noita nokareita yksitellen pois... Ei tohdi hakea rikkaimuria ja herättää koko perhettä.

Venejäläisitä

Suurin kongontetrakoiraani kuoli tänään neljän ja puolen vuoden iässä. Ilmeisesti vanhuus tuli kalalle, kun sen voimat näyttivät vain ehtyvän viikon kuluessa kunnes se lopulta kuoli tänään. Ei näkynyt merkkejä sairauksista ja lajitoverit voivat hyvin.