Kun Théo Steinfort kävi koluamassa Wami-joen tulvatasankoja vuonna 1976, hän ei ehkä arvannut olevansa pelastamassa katoavaa kalalajia elämälle. Kahdesta lammikosta kerätyt teräsviuhkapyrstöt (Nothobranchius steinforti) ovat ainoat luonnosta kerätyt kappaleet tästä lajista. Lajia ei ole tavattu luonnosta kohta 40 vuoteen. Pahaksi onnekseen laji sattuu olemaan vieläpä melko vaatimattoman värinen sukulaisiinsa verrattuna, joten se oli kuolla sukupuuttoon harrastajiltakin 90-luvun alkupuolella, kunnes tilanne saatiin akvaristien toimesta tolalleen ennen vuosituhannen vaihdetta. Noin sata sukupolvea myöhemmin laji näyttää voivan hyvin, eikä geneettinen degeneraatio näytä vaivaavan.
Sain syyskuussa 2013 Skotlannista suuren turvekasan, jonka kastoin veteen tammikuun loppupuolella. Tällä hetkellä näyttää siltä, että jo tästä ensimmäisestä "vesityksestä" saan riittävästi yksilöitä jatkoa ajatellen.
Wau. Siis tässä menee todellakin ihan sanattomaksi. En millään keksi, mikä voisi olla akvaarioharrastuksessa hienompaa kuin uhanalaisen eläinlajin suojeleminen. Tai no siis tässä tapauksessa luonnosta hävinneen lajin. Tässä tulee taas sellainen olo, että pitäisi sittenkin säätää jompikumpi allas killeille sopivaksi. Osui silmiin joku kuvaus että tämä laji on "erittäin vaikea pitää akvaariossa". Liittyneekö veden kovuuteen? Suomi voisi kyllä olla killien suojelun luvattu maa, jos vaan jengi innostuisi näistä enemmän. Nii-in, täälläkin kaksi pientä allasta alikansoitettuna...
Kyllä näitä kannattaa kokeilla. Teräsviuhkapyrstö ei näytä olevan helpoimmasta päästä. Kohtuullisen alun jälkeen menetin vielä 2-3 viikon iässä poikasen noin joka toinen päivä. Nyt näitä on jäljellä enää kaksi kappaletta (vaivaiset 6% kuoriutuneista) ja ikää on vajaa kuukausi. Tässä piilee kuitenkin tämän harrastuksen viehätys. Näitä pitää opetella kasvattamaan. Kastan turpeen uudelleen maalis-huhtikuun vaihteessa ja kokeilen hieman kovetettua vettä. Eurooppalaiset harrastajat eivät juuri mittaile vesiarvoja, mutta heidän hanavetensä on usein melko kovaa (yli 10GH). Niinpä, kun kalojen esi-isät ovat näissä jopa sadan sukupolven takaa, voi kyseessä olla jokin sopeutuma kovempaan veteen. Luonnossahan nämä tietysti kuoriutuvat sadeveteen. Yleensä ottaen on vaikeampaa kasvattaa lajeja, joiden inkubaatioaika on pitkä. Usein tuloksena on varsin heikkoja poikasia, jotka eivät ui normaalisti, vaan niiden uimarakossa on ongelmia. Tällaiset yksilöt kuolevat tietysti melko nopeasti. Lisäksi yhden vesityksen kuoriutumistulos jää monesti melko heikoksi, koska inkubaatioajan vaihtelu on hyvin suurta.
Saattaa olla, että käyn keväämmällä teillä päin... Katsotaan sitten mikä on tilanne ja mitä lajeja olisi matkustuskunnossa. Munia en uskalla ottaa, en usko hetkeäkään että niiden kasvattaminen onnistuisi kolmen kissan taloudessa. Mutta olisihan tuo edistysaskel sekin, että tutustuisi ylipäänsä noihin aikuisiin kaloihin ja niiden sielunelämään.
Ensimmäisen kasteen tulos oli puhdas nolla eli sain kaikki poikaset lopulta hengiltä. Toisesta kasteesta kuoriutuneita poikasia on kolme kappaletta nyt kuukauden iässä. Saattaa olla, että skottimunat ovat sopeutuneet niin erilaisiin olosuhteisiin, että kasvattaminen Suomessa on ongelmallista tai sitten odotin liian kauan ennenkuin kastoin munat ensimmäisen kerran. Joka tapauksessa sain onneksi yhdeyden saksalaiseen harrastajaan (Dirk Wolfram), joka lupasi tulla hätiin ja lähettää minulle munaerän kesällä. Dirkillä on omat sivut täällä:
Vastauksena ketjun fundamentaalikysymykseen: Ei kuole. Kolme kalaani ovat 2*M ja 1*N. Nyt ne jo harjoittelevat kutuhommia. Populaation vahvistamiseksi Dirk lupasi kerätä mätimunia minulle jatkoa varten ja lähettää ne Saksasta Suomeen.
