Ikävöitkö kalojasi?

[Kääpiöpallokala]

Haluisin tietää et ikävöikö teistä kukaa kuolleita kalojanne tai jos ootte myyny/antanu pois? Mä oon aika herkkä eläimiä kohtaan. Muutaman tipan itkua päästin ku mun taistelukala kuoli. Se ei ollu ku vasta kuukauden mulla ja akvaario ei oo ollu mulla viel vuottakaa
Ja silloin ku mun piti antaa ekoista kaloista jotku pois.
Teillä mitää vastaavaa? Oon aika herkkis

[-Antti-]

Epäilen että ne joilla on ollut akvaario jo ihan lapsi-iästä ovat oppineet suhtautumaan kalojen (ehkä yleisemminkin) kuolemaan luonnollisempana asiana, eivätkä ole niin tunteellisia. Tottakai omasta hoitovirheestä johtuva kalan kuolema sapettaa tai tutun pitkään eläneen kalan lopettaminen on ikävää, mutta kyllä tässä ongellakin käydään ja kalapuikkoja syödään. Ja sieltä mistä ne akvaariokalat tulevat, ne ovat kaikki ruokakaloja.

Antti

[kylpyankka]

En tiedä kehtaako tätä kertoa, mutta minulta pääsi useampikin kyynel kun jouduin laittamaan sairaan tetran erilliseen purkkiin ja viemään EELAan. Oli jo toinen tapaus sille päivälle, kun aiemmin löytyi yksi kuollut. Ehkä väsymykselläkin oli osansa asiassa ja harmitti ylipäätään, että kaloille tuli ongelmia vaikka kaikkensa teki.

Tiedä sitten onko -Antin- jutussa perää, minulla kun ei ole ollut akvaariota lapsena, ehkä suhtaudun kaloihin vähän liiankin tunteellisesti. Ongella en käy mutta kalapuikkoja ja muitakin kaloja kyllä syön.

[jarvij]

On noita yli 55-vuotisen akvaariourani aikana sen verran mennyt, ettei se enää tunnu. Harmittaa tottakai, mutta sattuuhan sitä.

[Helmi1978]

Kyllähän se surettaa, jos kala/kaloja kuolee. Mut jotenki uskon ainakin omalla kohdallani riippuvan paljon kalasta, että miten sen kuoleman ottaa. Esim. platya tms. ei sure ihan niin kamalasti kuin jotain isompaa tai "persoonallisempaa" kalaa. Tai sitten jos joku kala on ollut oikein erityisen kauan ja yhtäkkiä kuolee niin saattaahan se surettaa kovastikin. Lopettaminen taas on aina yhtä kamalaa, olipa kyseessä mikä kala vain.

[amanda]

Meille tuli ensimmäinen akvaario kun olin 3-vuotias. 70-luvun malliin sekava kalasoppa jossa oli mm.pusukala (120l allas... ). Vuodet meni, akvaario vaihtui mun hoitoon ja altaan kokokin kasvoi pakon edessä kun pusukala Nakke ei vanhaan enään mahtunut.

Minä, akva ja Nakke muutettiin ja elämäkin kolhi mutta kimpassa pysyttiin. Syntymäpäivänäni kun täytin 24 ui Nakke kasvitiheikköön ja kuoli sen kummemmin sairastelematta. Silloin kyllä tuli tippa linssiin ja jäi synttärijuhlinnat väliin. Järjestin vanhalle kaverille hautajaiset mummon ruusupuskan alle vaikka muut virnuilivatkin.

Edelleen on kaloja mutta onneksi niitä harvoin kuolee. Joskus tietenkin ja kyllähän se surettaa. Kuitenkin rehellisyyden nimissä on sanottava ettei jonkun pikkukalan esim.tetran kuolema enään kovin suurta reaktiota aikaan saa vaikka kaikki elämä periaatteesa onkin arvokasta. Kalan persoona ja ikä vaikuttaa siihen surenko kalaa ja kuinka paljon.

[mysli]

Kalastahan se ensisijaisesti riippuu, ei niinkään akvaarioharrastuksen pituudesta, ainakaan omalla kohdallani. Akvaario on kotona ollut aina, mutta sen altaan asukeista ikävä on vain suurta ja komeaa ripsimonnia. Pennanen kasvoi vain niin isoksi, että oli pakko luopua kaverista ja antaa se uuteen hyvään kotiin. Välillä harmittaa kyllä vieläkin, ettei itsellään ollut mahdollisuutta sitä pitää.

Ensimmäiset ihan omat kalat aiheuttivat kuollessaan myös melkoisen määrän surua ja ikävää, mutta eiköhän se vielä ohi mene.

Pienempien tai persoonattomampien eväkkäiden kuukahtaminen lähinnä harmittaa tai ei tunnu missään, ihan kuolinyytä riippuen. Lopettaminen on aina tuntunut ja tuntuu yhä hetken aikaa pahalta.

[outi]

smaragdikirjoahven paria on ikävä, luovuin niistä koska 390 litranen kävi ahtaaksi, muuttivat kaverilleni 1100 litraseen(terveisiä Riitalle)en ole edes uskaltanut käydä vielä niitä moikkaamassa, persoonallisia kaloja joita tulen vielä hankkimaan kun rikastun ja on varaa ostaa isompi allas

[Anti-hero]

Kyllä ainakin yhtä lehtikala pariskuntaa, ne oli ensimmäisiä kaloja mutta eipä tainnu muutamaa viikkoa kauemmin kestää...

[Raymondo]

No jos parvikala kuolee niin se vaan harmittaa mutta kyllähän siinä vähän enemmän hiljenee jos vaikka kahdeksanvuotias kirjoahven kupsahtaa...

[KatjaN]

Kyllä on ihan itku tullut muutamankin kerran kun on kala kuollut. Kalat ovat oleet harvinaisia/tosi erikoisia persoonallisuuksia/kovan kasvatustyön tuloksia (arsinkin kiekkojen kanssa on koettu epätoivoa, pieni toivonpilkahdus ja sitten totaalinen romahdus) Yleensä lähinnä jos kuolemaan on ollut jotenkin itse osasyyllinen, ettei ole osannut ottaa kaikkea mahdollista huomioon ja sitten pääsee tapahtumaan onnettomuus. Kai se on lähinnä turhautumista ja harmistumista...

Ja niitä mun ex-pallosia ja liejuryömijöitä on hirvee ikävä aina välillä mutta ovat onneksi hyvässä hoidossa, kun nykyinen asunto on auttamatta liian pieni useammalle altaalle.

[Merri]

En ikävästä tiedä, mutta paha mieli on kyllä ollut joissakin tapauksissa. Esim ostettuani jonkun harvinaisemman kalan/ yksilön ja sitten parin päivän päästä huomaan sen hypänneen akvaarion kansilasien raosta lattialle, ei kieltämättä surku ollut kaukana.

[monni720l]

Mysli: Jos yhtään lohduttaa, niin Pennanen voi oikein hyvin. Pituuttakin on tullut lisää ja pian hän pääseekin uiskentelemaan entistä isompaan altaaseen ( 1150l ). Pennanen on todellinen persoona ja ripsarien ehdoton kuningas, joka kaitsee alaisiaan hallitsijan reilulla, mutta tiukalla otteella Jos liikut Tampereen suunnalla, niin tule ihmeessä morjestamaan Penaa.

Juuri näiden ripsimonnien menetys kirpaisisi kyllä kovasti. Toipuminen veisi aikaa, sillä nämä ovat minulle samanlaisia lemmikkejä kuin esim. meidän kanimme. Muiden kalojen kuolema lähinnä vain harmittaisi, vaikka ovathan nekin tärkeitä, mutta eri tavalla.

[bettaboy85]

Riippuu kalasta. Oon ikävöinyt niitä kaloja joiden kanssa olen jotain kokenu niinkuin purppurataists uros ja 1 partis(varmaa niitä oli muitakin)

[JustinSan]

Kyllähän se niiden persoonalisempien kalojen menetys on aina ikävä paikka..
Pienempien / tuoreiden kalojen kuolema aiheuttaa lähinnä ankaraa v-tutusta, ei voi olla miettimättä, että mitähän sitä tuli rysittyä. Nyt on just vähän tälläistä tapahtumaketjuntynkää päällä ja pari kalaa on kuollut vaikka minkään ei pitäisi olla edes vinossa. Ottaa otsalohkoon aika ankarasti

[mysli]

Mysli: Jos yhtään lohduttaa, niin Pennanen voi oikein hyvin. Pituuttakin on tullut lisää ja pian hän pääseekin uiskentelemaan entistä isompaan altaaseen ( 1150l ). Pennanen on todellinen persoona ja ripsarien ehdoton kuningas, joka kaitsee alaisiaan hallitsijan reilulla, mutta tiukalla otteella Jos liikut Tampereen suunnalla, niin tule ihmeessä morjestamaan Penaa.

Tiesinhän minä, että hyvä sillä on olla, kiva kuitenkin kuulla kaverin kuulumisia. Arvatenkin olet menettänyt kaikki anubiaksesi, mutta se lienee sen arvoista. Pitää katsoa josko joskus pääsisi moikkaamaan.

[valkokulta]

Enpä olisi uskonut että näinkin voi käydä: mulla on ikävä ystäväni juuri kuollutta kultakalaa ja ennakoivasti ikävä jo sen kumppania jonka pelkään kuolevan suruun. Kirjoitin tänään kultakalaosioon aiheesta ja odottelen edelleen vastauksia kysymykseeni: suostuuko kultakala, joka on ollut vain yhden lajitoverinsa kanssa koko elämänsä (vajaat viisi vuotta), hyväksymään uuden kaverin jos sellainen hankitaan? Entä onko teillä kokemuksia, voiko kultakala kuolla ikävään? Ks. juttuni toisella palstalla.

[ajv]

Jouduin aikanaan luopumaan akvaarioistani ulkomaille muuton vuoksi ja ikävöin etenkin plekoa ja avainkirjoahvenpariskuntaa. Kalojen lopettaminen tuntuu aina pahalta.

Hankin uuden akvaarion vuosi sitten eikä siitä ole vielä yhtään kalaa kuollut, vaikka osa tulikin akvaarion mukana. Yhden kalan kyllä annoin pois, koska se tarvitsi mielestäni isomman akvaarion. Sitä lapseni ikävöivät pitkään, vaikka perusteluni poisantamisesta hyväksyivätkin.

[Kääpiöpallokala]

jep,jep... voi surku sitä sun kultakalaa..

mä haluaisin kans joskus kultakaloja.. jos toi mun monni ny kuolis niin mun pää räjähtäis... se on toiseksi pisimpään ollu mulla.. mä vaan en oo varma et onko mul viel yks niistä ekoista kaloista tuolla(mustaneontetra)..
ei varmaan.. no sovitaan et se monni on mun vanhin..
voisin joskus laittaa kuvii tänne akvasta ja siitä monnista..

surullista..

kirjotelkaa lisää!!

[NannaKoo]

Minä suren kyllä sitä kaikkein persoonattominta parveilijaakin, koskapa sen kuolema ei voi johtua juuri muusta kuin omasta taitamattomuudestani. Ajatus lähtee siitä, että kukaan kaloista ei soittanut ovikelloa ja pyytänyt päästä adoptoiduksi, vaan minä ne hain kaupasta ja vielä asianosaisilta kysymättä (kalan kieli kun ei taivu minun suussani )

Huono omatunto siis saa tirauttamaan itkut, ja erityisen masentavaa olisi joutua eroamaan persoonallisemmista kavereista kuten Lätystä, Pokesta, Villestä, Myystä tai Daameista, joiden kanssa tulee vietettyä laatuaikaa ainakin täällä lasin kuivalla puolella.

-Nanna

[Pikkuinen]

Minä olen omistanut akvaarion n.1,5 vuotta, tästä ajasta se oli 9 kuukautta ystävälläni hoidossa ulkomailla asumiseni vuoksi. Ikävöin kaloja useaan otteeseen ja hävetti, kun aina kaverilleni soitellessa kyselin vain kalojen kuulumisia.

Nyt olen taas kalojeni onnellinen äiti ja epätoivoisesti puran kaiken pesänrakennusviettini akvaarion hoitamiseen. Voitte arvata, että itken vuolaasti kun joku pienokaisistani sitten joku surullinen päivä kuolee.

[Kääpiöpallokala]

samoin.. ny ku mä olin siskon luona yötä nii mä soitin koko ajan äiteelle ja muistutin sitä hoitaan kalat ja kyselin monnista..

[Aquados]

Enpä ole vielä itkenyt kalojeni perään, kylläkin harmitellut kovasti, jos jonkun olen menettänyt.

[Miikku]

Onneksi en taida olla ainoa jolle kalat on enemmän lemmikkejä kuin "vaan kaloja". Monniallasta katsellessa käy aina mielessä että mitäs sitten kun sieltä alkaa seniorit tipahtelemaan, mutta kun noita ikäennätyksiä katselee niin ehkä 8-13 vee nuorukaisilla on vielä rutkasti aikaa jäljellä

Kamalimmat murheet tähän mennessä on taineet seurata pusukalan (lopetin itse), muinaisen lehtikalaparin ja albiinomonnisten poismenosta. Ne kun olivat kaikki niin omia persooniaan. Nyt taas pitkästä aikaa uuden lehtisparin omistajana muistaakin taas miten ihania niiden edeltäjät olivat, kerjääminen ja yleinen ihmisten touhujen seurailu sujuu jo oikein mallikkaasti

[Eenokki-setä]

Kyllä minä kaipaan joitain tiettyjä kaloja ihan lajista riippumatta, en kuitenkaan kaikkia. Esim. omassa akvaariossani syntynyt ja täysikasvuiseksi kasvanut platynaaras, pieni mutta erittäin tummanpunainen, melko pitkään elänyt platyuros, seeprarihamakalapari ja eräät muutamat kalat säilyvät mielessä ja kaipaan niitä yhä, mutta esim. neontetrojen kuolema en jostain syystä niin kovasti kaivannut.