Suretko kalojesi kuolemaa?

[marius]

Oon kuule reilusti yli kahenkymmenen, entäs sitte?!?
Mitä kauheaa siinä akvaaariokalojen täyttämisessä on? Kuten jo aikasemmin kirjotin niin täytetäänhän sitä muitakin kaloja ja ennen kaikkea muita lemmikkejä! Onhan se tietty vähä amerikkalaista touhua, mutta mitäs sitten?
Tämä kinaaminen kalojen täyttämisestä on yhtä turhan kanssa koska mua rupeaa vaan v.tuttamaan opon kommentit. Joten jätän tämän asian tähän. Kiitos, näkemiin, hei!

[Katja]

Kyllä noihin kiekon juupeleihin väkisinkin kiintyy. Kesällä menetin yhden rakkaista kiekoistani ja ikävöin sitä vieläkin. Ei kai näin höpsön immeisen pitäisi ottaa lemmikkejä ollenkaan .

[-Alix-]

Minä aina suren ainakin pikkuisen kun kala kuolee, persoonattomia kaloja kun mun altaasta ei löydy. Jos kuolema on mysteeri eikä vanhan iän tuoma rasite niin ainakin tuuppaan syyttämään itseäni ja epäilen taitojani. Vanhat kalat päästetään tuonelan vesille ja on vaan haikea olo kun tietää että ovat kuitenkin eläneet hyvän elämän.

Partamonnini kuoli liian isosta pilkkutautilääkkeen annostuksesta. Se todellakin ottaa päähän ja surettaa kun tuollain huolimattomuuttaan menee tappamaan upean otuksen Siitä on jo viikkoja ikaa mutta vieläkin sitä miettiessä tulee huono omatunto... Ja sietääkin tulla.

Kun tulee isojen kalojen vuoro on varmaan ISO itku vuorossa. Ainakin kun kaksi Oskaria luovutettiin pois istuttiin kauan niiden uuden altaan vieressä ja emmittiin ja huokailtiin...

[TiHe]

Kyllä noihin kiekon juupeleihin väkisinkin kiintyy. Kesällä menetin yhden rakkaista kiekoistani ja ikävöin sitä vieläkin. Ei kai näin höpsön immeisen pitäisi ottaa lemmikkejä ollenkaan .

Hiukan meneepi "of topic" mutta olen huomannut naisilla jonkin ihmeellisen "äidinvaiston(ko) ?" vai mitä se sitten onkaan akvaariokalojen kohdalla ? Ota naisten sielun ja tunne-elämästä selvää ja tie rätinki...

Viittaan tällä siihen että kun kasvattelin kiekkokaloja "puoliammattimaisesti" kävi viljelypaikassamme myös naisasiakkaita ja heillä suurella osalla kaloja katsoessaan oli kommentit tähän tyyliin... Voi kun ihana tuo pieni kiekko, minä haluan sen. (Poikueen pahnanpohjimmaisia joita en olisi itse ottanut ilmaiseksikaan.)

Siinä kun sitten selitti ettei sitä kalaa kannata ottaa kun siitä ei koskaan tule kunnollista komeaa täysikasvuista kiekkokalaa. "Mutta kun se on niin söpö"...

Toivottavasti tästä ei kukaan loukaantunut, ei ole tarkoitettu kenellekkään naiselle loukkaukseksi, mutta ihmettelempä vaan asiaa. Tälläinen "naisten sääli(kö)" käy varmasti jollekkin mutta en ainakaan itse myyisi sellaisia kaloja asian oikeaa laitaa kertomatta.

[Chyental]

No itse en ainakaan itsessäni ole huomannut moista piirrettä. Toki olen altaassani pitänyt selkämutkaa ja silmätöntä kalaa, kun ne eivät ole siitä selvästikään kärsineet (huomattu viat vasta oston jälkeen).

Pikemminkin muiden eläimien kohdalla äidinvaisto herääpi...ei mua esimerkiksi pahemmin itketä jos joku sukulainen/tuttu kuolee, ehkä kerran itkeä tirautan, mutta auta armias kun koiruus saa oven nenilleen tai joku yrittää hyökätä sen päälle niin heti meinaa itku tulla järkytyksestä ja huolesta ja heti pitää tarkastaa että onko koira kunnossa... Eli koira on elämässäni number one. Ja kun se on rescue, se on aika omalaatuinen...vaikka koiralla ei ollut edes nimeä tullessaan saati että olisi ollut rekisteröity, ei edes syönyt ihmisten nähden, niin nyt se on koko perheen ylpeys ja mamin pikku kullannuppu (kaipa se on vauvan osassa, mut ei sitä liikaa inhimillistetä, kuri pysyy). Siitä en luovu vaikka maksettais...

[Blue]

Vastaanpa itsekkin.. tuli tämä aihe osittain siitä mieleen että vanhin kalani, helmirihma, on jo 5½ vuotias. Eipä ole tähän asti sen kummemmin itkettänyt minkään kalan kuolema, niihin on tottunut, kun jossain vaiheessa neontetroja ja monnisia kuoli montakin. Yleensä näitä pikkukaloja ei edes löydä, vaan menevät ilmeisesti parempiin suihin. Mutta tuo helmirihma kun se on vanhin kala jonka olen koskaan saanut pysymään hengissä, niin toki se on tärkeä. Ja kala on vielä ihan niiltä alkuajoilta kun sain nykyisen akvaarion. Kyllä varmasti suren kun se kuolee.

Kaikkein kamalinta on kalat, jotka on puoliksi syöty, ja jos kala on kuollut, se onkin "mukavinta" löytää ehjänä. se näyttää ihan tavalliselta, mutta on vaan kuollut. Ei sitä varmaan haluaisi raadeltua ihmistäkään nähdä

Chyental: Surullinen tuo kanijuttu Sanoo hän joka on todella eläinrakas, ja jota koskettaa kaikki surulliset jutut joissa pehmoiselle, ihanalle pupulle tai muulle eläimelle on käynyt huonosti

[Behemot]

Kyllähän se aina masentaa, kun kala kuolee. Vaikka niistä pitäisikin hyvää huolta, niin aina kuolemantapauksen sattuessa tulee miettineeksi, olisiko jotain voinut tehdä vielä paremmin. Ja ns. persoonalliset kalat vetävät meidän perheessä molemmat surullisiksi viikoksi. Lemmikkejä kalat ovat siinä missä nisäkkäätkin.

[-Alix-]

Hiukan meneepi "of topic" mutta olen huomannut naisilla jonkin ihmeellisen "äidinvaiston(ko) ?"

Onhan tuo luonnollista ihan perusvieteissä oleva juttu. Ihminen kun huolehtii heikoista eikä syrjäytä sitä niinkuin eläimet yleensä, ja huolehtijan rooli on luonnossa naisella. Mies metsästää ruokkiakseen perhettään eikä niinkään "vetistele" tapetun eläimen takia saati ymmärrä miksi pienintä ja heikointa pitää hyysätä. Tämä olisi ihan luonnollista jos asuisimme vielä luolassa.

Kivaa on kuitenkin että roolit hieman sekoittuvat nyky-yhteiskunnassa. Ainakaan mun mies venyttää hetkeä siihen kun sen on pakko lopettaa joku kala ja sen kissan pudotessa ikkunasta niin oli mies kyllä aivan vääränä huolesta (kyynelkin tirhti). Minulle naisena taas metsästäminen jne on aivan luonnollinen asia. Voisin hyvin lähteä metsälle, vaikken kyllä itse halua eläintä ampua.

Eli periaatteessa saisi kiinnostavamman kyselyn jos miehet ja naiset vastaisivat omiin "luokkiinsa"... Näkisi kuinka moni nainen on "karaistunut" jakuinka moni mies on "pehmo"

[Kaizu]

Onhan tuo luonnollista ihan perusvieteissä oleva juttu. Ihminen kun huolehtii heikoista eikä syrjäytä sitä niinkuin eläimet yleensä, ja huolehtijan rooli on luonnossa naisella. Mies metsästää ruokkiakseen perhettään eikä niinkään "vetistele" tapetun eläimen takia saati ymmärrä miksi pienintä ja heikointa pitää hyysätä.

Mitenkäs tuo eläinpuoli nyt oikein on Eikös esimerkiksi leijonissa juuri naaraat metsästä?

[Pallokala]

Niin ja eikös leijonanaarat syö kuolleet pentunsa pelastaakseen loput saalistajilta, eli onhan niitä urheitakin naaraita maailmassa.

Mutta sinulle TiHe pistäisin mietittäväksi sen miten miehet niin hoivaavat materiaa, esim. rakastavat autojaan tai elokuvakokoelmaansa niin että jos se menee rikki niin voi itku ja hammasten kiristys ja siihen kaatuu sitten koko maailma!

En suuttunut kirjoituksestasi, tottahan nuo äidinvaistojutut on mutta musta on tosi hyvä että edes naiset tässä julmassa maailmassa jaksaa huolehtia heikommista/ylipäänsä muista olennoista...

Ja minäkin vahvistan että löytyy miehistäkin niitä jotka tykkää (ainakin joistakin) eläimistä "koska ne on söpöjä", minunkin poikaystävä on sellainen.

[Lettu]

En vaivu maansuruun, sen verran paljon on suku ja ystäväpiiri kutistunut, että osaa laittaa asiat arvojärjestykseen.

Elukoista sen verran, että niitä on mennyt lukematon määrä käsien läpi. Suurin suru eläimen kuoleman takia oli kissanpentu, jota olin pitänyt hengissä viikon syntymän jälkeen pipettiruokinnalla. Lopulta kävi ilmi, että olin itse hukuttanut pennun

Kallis fisu tietty sapettaa.

[Fisu]

Bulkkikalat ajattelen normaaleina luontokappaleina joita syntyy ja kuolee, mutta persoonat ovat toinen juttu. Oli ikävää lopettaa aikanaan käsikesy (tosin vakavasti sairas) n.25cm/400g oskari 'Osku' vasaralla...
Se tietty syö miestä jos joku muutaman kymmenen ecun pleko heittää neli senttisenä kupit nurkkaan (siinä alkaa mm. miettimään investoinnin kilohintaa ja järkevyyttä...)
Joskus laskin että parinkymmenen vuoden aikana 60-70 lajia ja nnn. yksilöä on poistunut altaistani 'evät edellä', mutta pieniin parvikaloihin ei vain osaa suhtautua tilanteen vaatimalla hartaudella. Johtuisiko siitä etten ole koskaan nimennyt 50-päisen tetraparven jokaista yksilöä?
Kari

[Rääkky]

Sanotaanko että surun sijasta päällimmäinen tunne on ennemmin puhdas *itutus ja joskus jopa itseviha että miten näin pääsi tapahtumaan. Defenssimekanismit sitten alkaa jylläämään ja päästään jotenkin tilanteessa eteenpäin.

Eri asia voisi tietenkin olla jos nuo sateenkaariaffenet heittäisivät lusikan nurkkaan. Sitten voisi olla suru puserossa pahemman kerran kun olen niin kiintynyt niihin ja löytänyt itseni niin moneen kerran polviltani selittelemässä niille päivän tapahtumia.

[Chyental]

Chyental: Surullinen tuo kanijuttu Sanoo hän joka on todella eläinrakas, ja jota koskettaa kaikki surulliset jutut joissa pehmoiselle, ihanalle pupulle tai muulle eläimelle on käynyt huonosti

Juu, onhan se eri juttu kuin fisut, jos se on valmiiksi kuollut niin siihen ei periaatteessa itse tarvitse koskea ollenkaan...

Ja itutti pirusti noi poikaset...aiemmista poikueista kun oli tullut vain riistanvärisiä poikasia sekä yksi musta /pentue...nyt yhdistelmä oli ollut sellainen, että sieltä olis tullu tosi kauniita poikasia....

Toisaalta noihin elikoiden poismenoon on turtunut, koska tosiaan olen maatalosta ja teurastamista seurannut koko elämäni, että yleensä ei kauaa jaksa surra. Kaksi kissaa on jäänyt auton alle... ja tietysti ollut noita kaneja. Sitten hamstereita on ollut, joista kissa tappoi yhden. Kaloja tietysti, lempipossut, kanat, kalkkunat, kilpikonnat, sammakko jne. Koviten on ottanut mun edellinen koira...lopetettiin kaks vuotta sitten...päätös oli mun, mutta vieläkään en pysty itkemättä ajattelemaan kyseistä koiraa... sovittiin vanhempien kanssa että ne ei etukäteen kerro koska se viedään piikille...mutta eivät vanhemmat kauaa olleet antaneet asian hautua. Se oli viety heti seuraavana päivänä ku olin muuttanu, mutta unohtivat kertoa mulle...kiva järkytys ku tuun ekana viikonloppuna kotiin, ensimmäiseksi nappaan pikkupiskin sisältä ja juostaan hakemaan vanhempaa tarhasta ja tarha onkin tyhjä....en ole vieläkään pystynyt kysymään haudan tarkkaa sijaintia...

Ja noista kaloista kyl suurin osa on sen verran rakkaita että itkun kirvauttavat...onneksi nyt on tuo neilikkaöljy luultavasti hyvä lopetuskeino, mutta mahtaisinko silläkään pystyä itse tappamaan rakkaimpia, ehkä pitäis poikaystävä pistää asialle jos tulee tilanne että pitää saada henki pois...

Niin ja kait se hoivavietti tulee ilmi niinkin, että haalin huonosti kohdeltuja eläimiä...eli oli ne kaks vammasta kalaa, sitten poliisin kautta siirrettiin paperit mulle kulkukoirasta (joka siis lopetettiin 2v sit), nykyinen koira on rescue, kävin yhtä kiertolaistakin katsomassa, 5 kania pelastin, 1 kissa löytyny sillan alta ja pari viikkoa sit käytiin kissarankkurilla...että semmottista.

[Cory]

[...]sen miten miehet niin hoivaavat materiaa, [...] tottahan nuo äidinvaistojutut on mutta musta on tosi hyvä että edes naiset tässä julmassa maailmassa jaksaa huolehtia heikommista/ylipäänsä muista olennoista...

Menee vielä enemmän aiheesta sivuun, mutta noista hoiva-miehistä tuli mieleeni viimeisimmässä, eilen postilaatikosta tupsahtaneessa, Tiede-lehdessä olleet pari mielenkiintoista juttua homoista ja homoseksuaalisesta käytöksestä ihmis- ja eläinkunnassa. Yksi siinä esitetty teoria oli, että homoseksuaalisuus on joskus palvellut jotain tarkoitusta ihmisporukassa, muutenhan se olisi poistunut luonnollisen valinnan seurauksena. Esitettiin ajatus, että muinaisina aikoina, kun maskuliiniset miehet lähtivät metsästämään, niin feminiiniset miehet jäivät luolalle auttamaan naisia jälkikasvun hoitamisessa ja vartioimisessa. Ajatuksen takana vähän sama malli kuin mehiläisyhteiskunnassa, jossa on "sukupuolettomia" työläisiä.

Että näin. Mutta joo, nyt kun tuon kirjoitin, niin arvatenkin homofobia iskee taas eikä yksikään miespuolinen enää uskalla tunnustaa omaavansa hoivaviettiä . Homofobiaakin yhdessä noista jutuista käsiteltiin. On kuulemma aika uusi ilmiö: Maatalous-Suomessa ei "kylähomoa" pahemmin säikytty.

Ja minäkin vahvistan että löytyy miehistäkin niitä jotka tykkää (ainakin joistakin) eläimistä "koska ne on söpöjä", minunkin poikaystävä on sellainen.

Söpö kuuluu myös oman kultani sanavarastoon ja on käytössä aika useinkin. Erityisesti kanit saavat kultsin "hempeäksi" - sillä on itsellä joskus lapsuudessa ollut pupu.

[-Alix-]

Onhan tuo luonnollista ihan perusvieteissä oleva juttu. Ihminen kun huolehtii heikoista eikä syrjäytä sitä niinkuin eläimet yleensä, ja huolehtijan rooli on luonnossa naisella. Mies metsästää ruokkiakseen perhettään eikä niinkään "vetistele" tapetun eläimen takia saati ymmärrä miksi pienintä ja heikointa pitää hyysätä.

Mitenkäs tuo eläinpuoli nyt oikein on Eikös esimerkiksi leijonissa juuri naaraat metsästä?

Heh, nii-in, onhan niitä poikkeuksiakin oltava, ei kaikki lajit tietenkään toimi samalla tavalla. Muuten ei ihminenkään hoitaisi heikoimpia vaan heittäisi ne kadulle (niinkuin kyllä ennenvanhaan usein tehtiin - epämuodostuneita lapsia vietiin metsään susille, kauhistus!).

On se vaan hyvä että meitä on joka lähtöön; kylähomoja, ramboja, vammaisia, pehmoja jne... Olisi maailma muuten aika tylsä. Tässä päivän filosofiatuokio.

[Pallokala]

tap tap tap *taputusta*

[s0ma]

Pitää nyt purkaa tännekin kun juuri juhannusreissun aikana menetimme yhden armaista piikkisilmistämme ilmeisesti sisäsuodattimen syövereihin Suru on koko päivän ollut suuri, ja miehellä vielä suurempi, hän kun oli niin jo ehtinyt kiintyä iloisiin vipeltäjiin.

Rauha pikku viipottajan muistolle..

[JukkaV]

Tämä aihe koskettaa minuakin ja kyllä, joskus itkettää kunnolla.

[mirlin]

kyllä se riippuu ihana kalasta, jos jokin pienempi parvikala sattuu delaamaan niin en hirveesti murehdi, jos joku speciaali kuten käärmekala joka jäi akvaarion viikottaisen huollon seurauksena suodattimen imuputkeen jumiin ja delas niin se kyllä söi miestä ja syö edelleen

[Behemot]

Hyväksyn kyllä, etteivät elävät olennot ole ikuisia jne. jne. mutta tietysti kalan kuolema aiheuttaa surua (koko perheessä, sukupuoleen katsomatta). Perheen miespuolinen henkilö on pitänyt tähän mennessä jokaiselle kalavainajalle hautajaispuheen ja molemmat ovat apeita vähintään yhden illan, jos kala oli yksilöllinen, muistelemme sen elämää, miten se tuli meille ja olemme hieman huolissamme mahdollisista hoitovirheistä. Kalani ovat olleet lyhytikäisiä lajeja (ja vielä kun on tubi akvaariossa), joten ymmärrämme niiden kuoleman osaksi akvaarioharrastusta. Veikkaan kuitenkin, että jos minulta joskus kuolee joku 10 tai 20 vuotta seuranani elänyt kala, sitä surraan kuin kenen hyvänsä pitkäaikaisen ystävän poismenoa, todennäköisesti enemmän kuin jotain kaukaista sukulaista. E

[Jokeri]

Kyllä minua suretti, kun vanha tiikerinuoliaiseni kohtasi kuoleman. Toisista kaloista ei välttämättä suru tulisi puseroon. No ehkä sitten joskus, kun Bob ja/tai Cat heittää snorkkelin nurkkaan. Ovat kaksi tummaleväplekoa, joiden puuhastelua on hauska seurailla.

[pleko_88]

Kyllä minua ainakin hieman aina surettaa, jos joku spesiaali kuolee. Onneksi näin ei kuitenkaan ole kuin pari kertaa käynyt.

[Cofu]

Sanotaan ihan suoraan että mitä kalliimpi niin sen enemmän ottaa päähän ja surettaa.

Paras esimerkki tästä on pleko jonka ostimme tuossa vuosi sitten, maksoi pirulainen reilu 100e ja oli jumalaisen kauniskin. Ei siinä mitään, terve ostettaessa, kaksi päivää karanteenissa, kaverilla on kääntynyt vatsa sisään ja kelluu selällään . Tämä ottaa kaaliin vieläkin, kun monta viikkoa "kuolasin" plekon perään, sitten saatiin rahat kasaan, kaveri kotiin ja tämä heittää veivinsä .

[lindap]

Minä kyllä suren, mikä tahansa kala akvaariossani on minulle tärkeä ja oma persoonansa.