Suretko kalojesi kuolemaa?

[zakka]

No olen joutunut tappamaan vuonna -94 pari noin 30 senttistä oskaria opiskelijaboxiin eri kaupunkiin muuton vuoksi ja pahaa teki, nahka on niin paksu ettei puukko oikein purru:/
No sitten kuoli yks vanha osku setä vuonna -99 niin punnitsin sen painavan 950 grammaa pituutta 34 cm, tippa oli kyllä silmässä kun roskiin heitin se oli mun kaveri.
Nyt luovun parista moisesta jälleen mutta eipä tarvitse tappaa kun löytyi jo ilmeisesti uusi koti:), selvinnee huomenna
Kaloja menee silloin tällöin mutta oskut on pahimpia(rakkaimpia)
Viimeeks kesällä kuoli yks ryppynen partamonni vanhuuteen, oli ollu mulla jo yli 15 vuotta, siinä nyt lähinnä etos se et se piti repiä paloina pohjaan ankkuroidusta puunkolosta kun oli niinku jumissa, eipä jääny ikävä paitsi siinä mielessä että tuo on ollut mulla kaikista kaloista kauimmin, no mulla on tollanen pieni ahkera ääliö vielä toisessa purkissa kun joku toi tänne vaikka en pyytänyt, taas saa ootella sen kuolemista parikyt vuotta , no heitän sen tonne isompaan kohta, se on ainakin ahkera paskan syöjä jossei tuu ite syödyksi:)

[CrazyFish]

En varsinaisesti SURE kalojeni kuolemaa, mutta tietenkin se on surullista. kun ihan ensimmäinen kalani (partis jonka nimi oli sebastian) kuoli vanhuuteen, (11.v) laitoin sen pieneen tulitikkuaskiin ja hautasin samaan paikkaan mihin olin haudannut erään päästäisen ja kissamme aikoja sitten. partamonni oli minulle niin rakas, koska se oli kuin perheenjäsen. se oli kesy ja antoi koskea. se tykkäsi kun sitä silitti selästä aina kun joku tuli huoneeseen missä akva oli, se tuli lasiin kiinni pällistelemään, ja oli aina ensimmäisenä syömässä. en sure hirveästi kaloja, mutta se harmittaa

[Lea]

Jos joku parvikala hettää veivinsä (tai lopetan sen) on kyseessä kurja juttu, mutta en sitä varsinaisesti sure. Lähinnä vain mietin, mitä kuolema johtui ts. yritän diagnosoida syyn, jotteivät muut mene samaa tietä.

Sen sijaan "personoidun yksilön" poismeno aiheuttaa ahistuksen tunteita.

Aivan samaa mieltä. Kyllä harmitti kun pantterikiipijäni (isoin niistä) oli jostain kumman syystä päättänyt änkkää itsensä sellaisen koristehylyn sisään ja pureutui todella lujaan reikään kiinni, ja kun irroitin sen niin sillä oli varmaan uimarakko revennyt ja se vain ponnahti pinnalle kelluun, kyllä se piti lopettaa heti joka on minulle niin pirun vaikeeta (yleensä joku muu saa tehdä sen) kyllä se harmittaa vielläkin, pantterikiipijät kun ovat silmäteriäni...arvatkaa saiko hylky nopean lähdön? sen jälkeen olen päättänyt, ettei mitään koristekrääsää tule akvaariooni..

[Fisu]

Vaaksan mittainen L114 oli vaihtanut yön aikana hiippakuntaa.
Nyt 'ketuttaa'...
Kari

[monniomistaja]

Tänään kuoli mun vihermonninen ja kyllä siinä itku tuli
Se oli niin ihana ja personaallinen kala. Tulikin aina luokseen tervehtimään kun meni akvaarioon eteen.

Ikävä on

[ParratonMonni]

Heh, nii-in, onhan niitä poikkeuksiakin oltava, ei kaikki lajit tietenkään toimi samalla tavalla. Muuten ei ihminenkään hoitaisi heikoimpia vaan heittäisi ne kadulle (niinkuin kyllä ennenvanhaan usein tehtiin - epämuodostuneita lapsia vietiin metsään susille, kauhistus!).
.

Hoitaisi, ja hoitaa edelleen suuressa osassa maailmaa. Ikävä kyllä, kaikki ihmiset eivät elä Suomen kaltaisessa ympäristössä.

Muuten kaloja en sure, parvikalat ei juuri harmitakaan, persoonat vähän harmittaa, ja kuoleman syyn yritän selvittää. Ajatus jonkin kalan täyttämisestä puistattaa... mutta ilonsa kullakin.

[monniomistaja]

Ymmärrän jos ei pahemmin sure esim.neontetran kuolema mutta monniset ovat myös parvikaloja ja mielestäni aika veikeitä ja personaallisia sellaisia

[kirjoplaty]

Kyllä surin silloin pahastikin kun platyja kuoli.

Ja kyllä nyt surettaisi jos joku piikkisilmistäni päättäisi lopettaa elämänsä...

[Nani]

Kyllä suren, ellei se nyt ole jostakin isosta parvesta yksi kala - eli riippuu kalasta.
Kaikissa altaissani on omat lempparit - yksilöt jotka erottuvat joukosta ja joiden kuolema todella harmittaisi.
Erityisesti on harmittanut kun kala tai muu akvaariossa asustava lemmikki kuolee tai satuttaa itsensä omasta virheestäni johtuen. Mielipaha kestää pitkään.

Kyyneleiltä ei ole voinut myöskään välttää jos on joutunut luopumaan kalasta johon on ollut todella kiintynyt. Onneksi on löytynyt näille extra hyvät kodit.

Tauteja (kop, kop) ei ole missään altaassani ollut toistaiseksi.

[L M]

Pienten persoonattomien parvikalojen kuolema ei varsinaisesti sureta, mutta niiden persoonallisten yksilöiden tapauksessa kylläkin.

Eniten suretti kun komea partamonniurokseni kuoli jonkinlaisen kiduskasvaimen seurauksena. Ehkä vieläkin kovempi paikka oli ison leväbarbin (Silakka nimeltään) menetys. Sille oli liikaa kun helteiden aikaan akvaarion lämpötila pääsi nuosemaan 32 asteeseen, vähän siis oma vikani kun en huomannut ajoissa viilentää allasta. Silakka sai arvoisensa haudan takapihan viinirypäleköynnöksen juurelta. Jos köynnös joskus tuotaa satoa nautin ne Silakan muistolle.

Yhtään kyyneltä en kuitenkaan ole kalan kuoleman takia vuodattanut. Kun taas kissojeni kuolemia olen itkenyt Niagaran putousten tavoin.

[pleko_88]

Lisään vielä tuohon edelleen viestiini hieman asiaa.. Eli jo työnikin puolesta olen oppinut siihen, että joskus kaloja kuolee tai niitä pitää lopettaa.. Tällöin on yleisesti ottaen kyseessä pienet kalat.. Eipä ole noiden pienien kohdalla paljon siis surettanut, keräilty on vain pois ja se siitä..

Tai no poikkeuksena ehkä on ollut se kun itse vahingossa olin jättänyt pienen seepraplekoni L-46:sen kahden kiven väliin.. Se kyllä [sensuroitu] ronskisti, ehkä jo senkin puolesta, että kyseisiin plekoihin oli satsattu aika paljon rahaa ja yhtään ei olisi varaa kuolla, jotta samoja sukupuolia tulisi varmasti..

Isojen ja persoonallisten kalojen kohdalla onkin sitten eri juttu.. Ne ovat persoonallisia ja usein kesyyntyvät/elävät pitkän iän.. Persoonallisten kalojen kohdalla ei niistä pysty luopumaan.. Jotkut ovat yrittäneet ostaa minulta kalojani ja vaikka ovat tarjonneet hyvinkin rahaa, niin eihän niitä pysty myymään.. Sama juttu vanhan Sinisilmän kohdalla, vaikka siitä voisi saada "isotkin" rahat, niin olen kiintynyt siihen nii paljon, että myynti ei tulisi missään nimessä kyseeseen..

Myöskin isojen kalojen lopettaminen on minulle todella vaikeaa/mahdotonta.. Itse voisin muuten hyvinkin kuvitella täyttäväni myöhemmin isoja plekojani, niiden kuoltua, mikäli värit säilyisvät edes jotenkin ennallaan..

[Heidi_80]

Kyllä surettaa. Vajaa vuosi sitten menetimme rakkaan ystävämme Wagner-oskun ja silloin tuli itku silmään. Kävimme hautaamassa kaverin järven rantaan.

Eilen jouduimme jättämään jäähyväiset myös pitkäaikaiselle ystävällemme Turolle(tummaleväpleko), jolla oli ikää jo ilmeisesti melkoisen paljon koska meillä Turo on ollu nelisen vuotta, edellisellä omistajalla kaveri ehti olla saman verran ja sitä edellisellä omistajalla ei ollut tietoakaan kalan iästä. Surku oli vanhuksen lähtö.

[Taju]

Suren joo.

Lisäksi mollaan itseäni päivätolkulla, että olen täystunari ja murhaaja, kun olen päästänyt tällaista tapahtumaan. (Vaikka minulta on kuollut ainoastaan kaksi piikkisilmää, enkä onnitunut selvittämään miksi, koska vesiarvoissa ei ollut mitään vikaa, eikä silmämääräisesti kaloissakaan...)

Poikaystävä onkin sitä mieltä, että jos mä saan aikaan tuollaisen tunnekuohun kalojen kanssa, ni suljetulla osastolla ollaan kun kissoista joskus aika jättää...

[Golianth]

Eipä kyllä tule surettua.

[saram]

Sitten voisin hetken surra jos pitkäaikainen tuttavani partamonni Mauno heittäisi veivinsä, tai joku muu nimetty kala. Yksittäinen seeprakala maton hapsuihin kietoutuneena ei juurikaan sureta, toki ottaa päähän ja tulee mietittyä että mitä voisi tehdä paremmin, ettei näin kävisi uudestaan.

[Adrianna]

Yksittäiset parvilkalat lähinnä suututtavat, tulee sellainen tunne että jotain tein taas väärin. Pelolla odotan koska tuo viisivuotias yksinäinen huulirihmapoika kupsahtaa... Olen siihen jo "hieman" kiintynyt.

[Berdie]

Kyllä ärsyttää, kun kala kuolee ja kaverit ovat siinä: "No sehän oli vaan kala." VAAN? :/ Voisivat miettiä, että jos heidän lemmikeilleen [kissat, koirat] sattuisi jotakin ja minä menisin sanomaan: "No sehän oli VAAN koira", niin mitä he tähän sanoisivat? "Kyllä koira on paljo rakkaampi ku jotkut kalat." -_____-''

[Santte]

Kyllä kalan kuolema harmittaa , mutta mitään pientä tetraa en jää suremaan. jos joku ahveneni kuolisi surisin kyllä .

[Malys]

Tässä on itse alkanut pohtimaan tuota kalojen kuolemaa enemmänkin. Nykyisistä kaloistani ainoastaan kolme on alle kahden vuoden ikäisiä, kaikki muut on ostettu vuonna 1998 eli ikää on alkanut kertymään. Kardinaalitetrat, leväbarbit, korumonniset, kiilakylki ja inkkari (parvien viimeiset) ja partamonni. Vielä ei ole tippunut kuin kaksi kiilaa ja yksi tetra, mutta niidenkin kohdalla oon miettinyt, että olisivatko ne voineet elää vielä pitempään, oliko syy minussa. Mistä tietää, että kala kuoli vanhuuteen vai olisiko sillä voinut olla vielä useita vuosia edessä.

Surettaa sillä tavalla, että akvaarioissa ei enää olekaan sitä "vanhaa jengiä" koossa. Tetroista erotan muutaman yksilön, leväbarbit tunnistan kaikki raidan paksuuden perusteella (ja tiedän milloin ko. yksilö on ostettu), partamonni luonnollisesti. Monnisista tunnistan pennun, joka syntyi alle vuosi sitten.

Tässä pitäisi vissiin pikkuhiljaa alkaa miettimään, että mitä ostaisin seuraavaksi, kun noista aika jättää.

[Senja]

Kyllä sitä tulee surtua jos jokin persoonallinen kala menehtyy. Mutta jos esim yksi parvesta kuolee niin ei se niinkään sureta enemmänkin mietin miksi se kuoli.

[akvaristi]

Olen samalla kannalla kuin moni muukin.

Suren kyllä persoonallisia kaloja (kuten jo edesmennyttä ensimmäistä partamonniani ), mutta yksittäisen parvikalan kuolema ei juuri nosta tunteita pintaan. Toisaalta esim. kuparimonniset ovat sellaisia parvikaloja, joita tulisi kova ikävä.

[Kovu]

Aina se hiukan kurkkua kuristaa kun joutuu kalan ottamaan pois akvaariosta. Partamonnin kuollessa saatan kyyneleitäkin vuodattaa, on se sen verran selviytyjäsissi ja persoonallisuus ollut. Muksuna itkin kultakalan kuollessa. Nykyään lopetan kultakaloja harvasen päivä eläinkaupassa työskennellessäni. Siellä se on työtä, joka on vain kalan parhaaksi.

Viimeviikolla toin eläinkauppaan oman leväbarbini, joka paini sekä vesiarvojen että akvaarion koon puolesta eri sarjassa minun tarjoamieni asuinolojen kohdalla. Sen poisanto oli haikea hetki ja toivon sen seuraavan omistajan arvostavan sitä samalla tavalla kuin minäkin sitä arvostin.

Eläinkauppa ei tosiaankaan ole minulle sopiva työpaikka. Onnistuin itkemään kun joku perhe tuli ostamaan kania. Niihin kaneihin vain kiintyy niin nopeasti kun ne aamuisin tervehtivät ja tulevat kerjäämään ruokaa utelias katse silmissään ^^ (menee offtopiciksi)

[Zessu]

Kuolonuhreja ei ole ollut (onneksi, kop kop) kuin yksi kirsikkabarbi eikä se kyllä surettanut, harmitti kyllä ja mietitytti mikä kalasen vei. Mutta kun aika joskus tulee jättämään suurista persoonista (taistelukaloista, partiksista), niin se voi jo kyllä vähän surettaakin. Toivottavasti niin ei käy vielä piiiitkäään aikaan vaan hyvät tuulet jatkuisivat akvaarioharrastuksessani.

[Vesihaisuapina]

Kyllä aina itkettää Surin vasta neontetraa ja se oli yksi viidestätoista Eli rakastan kalojani täysin rinnoin (niin varmaan moni muukin )

Onko muillakin että menee kauheeseen paniikkiin kun näkee kalan kuolleena, mulle tulee aina kauhee järkytys! Muistan kuinka kultakalani oli kerran uinut pää kiven ja lasin väliin Silloin kauhistuin, muistan myös että kun levänuoliaiseni makasi pinnalla silmät kääntyneinä

[Miikku]

Kyllähän se aina vähintäänkin harmittaa. Osa kaloistani alkaa olla jo aika iäkästä jengiä, joten luonnollisiakin poistumia lienee tässä lähivuosina odotettavissa, ja ne tuntuvat sitten ihan hyväksyttäviltä. Kokonaan toinen juttu on sitten se, jos kalan kuolema johtuisi jostain omasta mokasta, jonka olisi ehkä voinut välttää. Onneksi moisia ei ole viimeisten vuosien aikana pahemmin sattunut, toivottavasti näin jatkuukin. Itse kun kuulun myös näihin pehmoihin, jotka meinaavat kyynelehtiä jokaisen pikkusintinkin siirtyessä paremmille uintimaille